Hämeenlinnassa toimivalla Mansikkapuiston lastenkodilla on Sospro-konsernin pisin toimintahistoria, kun se on käynnistynyt yli 20 vuotta sitten. Elämme sielläkin muutoksen tuulia, kun 15 minuutin ajomatkan päässä Janakkalassa avautuu maaliskuussa Aavarinteen kolme lastenkotia, itsenäistymisasunnot ja koulu. Osa työryhmästä siirtyy uusiin tiloihin ja osa jatkaa uusien työryhmän jäsenten kanssa Hämeenlinnassa.
Muutostilanteessa olemme viime keväästä alkaen miettineet Mansikkapuiston lastenkodin uudelleen profilointia. Kesän jälkeen olemme lähteneet tavoitteellisesti kehittämään yhteisökasvatusta.
Kehittämistyön tueksi olemme saaneet ELY-keskukselta merkittävän hankerahan. Hankkeessa ovat kumppaneina asiantuntijaorganisaatiot Hämeen Ammattikorkeakoulu ja Vaikuttava Yritys Oy. Olemme erittäin otettuja, että saimme neuvotteluiden jälkeen HAMK:n hankkeeseen mukaan.
Tavoitteena on mallintaa yhteisökasvatuksen viitekehys lastensuojelun sijaishuollon laitosasumiseen ja kehittää oma vaikuttavuuden mittaristo. Lastenkoti Mansikkapuisto profiloituu yli 16-vuotiaille nuorille, jotka ovat päättämässä peruskoulua tai ovat jatko-opinnoissa. Koko henkilökunta on sitoutunut hankkeeseen, joka kestää maaliskuusta marraskuuhun päättyen seminaariin.
Nuoret otetaan jo teeman mukaisesti hankkeeseen mukaan toiminnallisten menetelmien kautta. Hanke sisältää osaamisen vahvistamisen työntekijöille. Seuraavassa on Mansikkapuiston apulaisvastaavan Annika Salon kuvaus, missä Mansikkapuistossa tällä hetkellä mennään.
”Tämä on lasten koti”
Tämän lauseen kuulee lähes päivittäin jonkun ohjaajista sanovan. Uskon itse tähän ja näen, että tämä on toimintamme perusta. Väitän, että moni hyvinkin yksinkertainen ja ikään kuin itsestään selvä asia, ei välttämättä kuitenkaan ole sitä. Meidän talomme henkii kodinomaisuutta ja se toki helpottaa myös tämän perusasian muistamisessa. Talomme on perinteinen, lähes 100 vuotta vanha puutalo, jossa näkyy ja tuntuu pitkä historia.
Keitä me ohjaajat sitten olemme, jos tämä on lasten koti?
Me emme ole varaäitejä- tai isiä, emme veljiä tai siskoja, emmekä pelkkiä kasvattajia. Meidän roolimme on kulkea rinnalla, tasavertaisina kumppaneina, aikuisina. Otamme kiinni, kun joku horjahtaa sekä neuvomme ja opastamme jokaista nuorta heidän yksilöllisellä matkallaan. Rakennamme tietä yhdessä.
Miten tasavertaisuus ja yhteisen tien rakentaminen onnistuu?
Kuten jo aluksi mainitsin, moni asia kuulostaa hyvin päivänselvältä. Onko se sitä?
Parasta arjessamme on se, että nuoret hakeutuvat ohjaajien seuraan. En muista, koska viimeksi olisin istunut olohuoneen sohvalla yksin. Siinä saa olla aina nuorten ympäröimänä. Ohjaajien toimiston ovi on pääosan ajasta auki. Uskon vahvasti siihen, että kun ohjaajina olemme aidosti kiinnostuneita nuorten asioista, olemme läsnä, nuorten mielestä turvallisia ja luottamuksen arvoisia, työ palkitaan. Luottamuksen ansaitseminen nuorelta kestää pitkään. Tarvitaan paljon aikaa ja yhdessäoloa. Olemme saaneet luotua ilmapiirin, jossa nuoria kannustetaan ja kehutaan. Nuoret jopa odottavat hetkeä, jolloin pääsevät kertomaan onnistumisistaan ohjaajille.
Arjen toistuvat rutiinit ovat kaiken toiminnan lähtökohtana. Nuorten tulee tietää mitä tapahtuu milloinkin ja miksi. Joku tarvitsee poikkeavasta aikataulusta aiemmin tietoa, kuin toinen. Erityispiirteiden huomioiminen on tärkeää. Joukossamme on hyvin erilaisia nuoria, joista jokainen käsittelee tietoa ja tapahtumia eri lailla. Nuorten kanssa vietetään paljon aikaa ja tehdään pieniä asioita yhdessä joka päivä. Arjessa on tiettyjä pysyviä toimintoja, kuten yhteisöillat keskiviikkoisin (kaikkien nuorten ja aikuisten yhteinen ilta) sekä toiveruokapäivä, jolloin nuori valmistaa toivomaansa ruokaa yhdessä ohjaajan kanssa. Talon perussäännöt ovat kaikille samat. Yksilöllisesti joudumme aika ajoin miettimään sopivia ratkaisuja joidenkin nuorten kohdalla. Tärkeintä on se, että nuori itse osallistuu kasvatuksellisiin keskusteluihin ja saa itse olla vaikuttamassa häntä koskevissa päätöksissä.
Meillä ei ole omaa koulua, vaan jokainen nuori käy talon ulkopuolella koulussa. Koulunkäynnin lähtökohtana on, että jokainen menee itsenäisesti kouluun. Joku kävelee ja joku menee bussilla. Olemme päässeet tilanteeseen, jossa kaikki nuoret käyvät itsenäisesti koulussa. Tämä on iso saavutus aikaisempaan.
Me ohjaajat luomme vahvan ja yhtenäisen tiimin, jossa kaikkien jäsenten päämääränä on nuorten hyvinvointi. Teemme keskenämme sopimuksia, joissa kaikki pysymme. Olemme hyvin avoin työyhteisö, jossa jokaisen mielipidettä kuunnellaan. Ohjaajien välinen vuorovaikutus on hyvää ja rentoa, joten uskon sen välittyvän myös nuoriin.
Mielestäni suurin muutos arjessamme on vuorovaikutuksen lisääntyminen nuorten ja ohjaajien välillä. Ohjaajat kuuntelevat ja nuoret kertovat. Kulttuurin muuttumisen myötä nuoria ei tarvitse enää pyytää tai kehottaa auttamaan vaan nuoret haluavat auttaa ja osallistua.
Tästä on hyvä jatkaa kohti entistä yhteisöllisempää arkea.
Eveliina Selänpää, Kanta-Hämeen toiminnanjohtaja