Minun ääneni! – lastensuojelun ammattilaisia ajankohtaisten ilmiöiden ääreen yhteen kokoava seminaari järjestettiin maaliskuussa 2026 jo yhdennentoista kerran. Tälle vuodelle valittu teema korosti asiakkaan, tavallisen ihmisen, kokemuksen ja motivaation merkitystä vaikuttavissa ja kustannustehokkaissa palveluissa. Seminaarin puhujat auttoivat osallistujaa näkemään merkityksellisyyden avun ja tuen piirissä olevan ihmisen kuulluksi ja nähdyksi tulemisessa, mitä positiivisia mahdollisuuksia löytyy, kun asiakkaan omaa ääntä kuunnellaan.
Asenne ry, Paula ja Harri Vigilant
Päivän starttasi forssalainen Asenne ry, joka toi konkreettisesti kuulijoille esiin sen, mitä tuloksia saadaan aikaan, kun tuen piiriin tulevaa henkilöä kuunnellaan omana itsenään, ja kun nuoret nähdään aktiivisina oman elämän toimijoina, ei pelkästään avun kohteina. Asenne ry:n perustajien Paulan ja Harri Vigilantin mielestä kohtaaminen ei ole vain menetelmällinen taito, johon pitää osata oikean tekniikka, vaan ”enemmänkin tapa olla ihminen toiselle ihmiselle”.
Saimme kuulla Josen tarinan vaikeista lapsuuden lähtökohdistaan, päihteiden käytöstä lapsuuden kodissaan sekä ongelmallisesta sijaisperheestä. Josen tarinassa konkretisoitui se, kuinka kuulumattomuuden tunne johti lopulta päihdekierteeseen ja vankilatuomioon, mutta oikeiden ihmisten avulla hän pystyi saavuttamaan päihteettömyyden, ja saamaan elämän mahdollisuuksista ja toivosta kiinni. Jose on tänä päivänä isä, joka toimii kokemusasiantuntijana. Hän nostaakin erityisenä käänteentekevänä hetkenä sen, että retkahdettuaan pidemmän päihteettömyysjakson jälkeen, Paula ei suostunut purkamaan työsopimusta, vaan sanoi ”tule takaisin sitten kun oot kunnossa”.
Mopojen ja kevareiden eli nuorelle itselleen kiinnostavien ja merkityksellisten asioiden kautta tapahtuvan kohtaamisen merkityksen Asenne ry:n toiminnassa nosti esiin Aapeli, joka tuli mukaan Asenteen toimintaan, kun sosiaalisessa mediassa kärjistyi keskustelu kaksipyöräisillä ajelevista Forssan nuorista. Aapelin tarina nosti esiin yhteisön tärkeyden ja sen, kuinka tärkeää aikuisten on kannatella ja ohjata lapsia kiinnittymään johonkin, joka vahvistaa myönteistä kehitystä. Aapelin tarinassa konkretisoitui Asenteen viesti meille ammattilaisille ”Kuuluvuus ei ole vain pehmeä arvo, se on kovaa vaikuttavuutta”. Aapelin mukaan hänellä on nykyään ”kahdet vanhemmat” viitaten Vigilantin pariskuntaan.
Asenteen onnistumiset tiivistyvät Paula Vigilantin mukaan ajatukseen siitä, että kohtaaminen ei ole interventio, vaan se on läsnäoloa ja aitoa kiinnostusta, jossa ollaan ihminen ihmiselle. Heille tuleva nuori ei ole ongelma kenellekään, heillä arki on kiireetöntä ja turvallista. Ohjaajat tiedostavat, että he eivät voi vaikuttaa nuoren aikaisempiin kokemuksiin, mutta he voivat vaikuttaa tulevaisuuteen.
Pia Köpsi, lasumutsi & sotekuiskaaja
Omien sanojensa mukaan ”valtakunnan virallinen lasumutsi” Pia Köpsi aloitti puheensa painokkaasti kysymällä meiltä, mitä oikeastaan on apu ja avuntarve? Hän kertoi rohkeasti ja avoimesti oman taustansa päihdeongelmaisessa eroperheessä, ja samalla ansioituneesti pohtii omista lähtökohdistaan sitä, autettiinko oikeaa ihmistä, kun hänet lopulta sijoitettiin lastenkotiin oireilevana ja rikkinäisenä nuorena. Olisiko sittenkin ollut jokin muu kohta tässä pitkässä ylisukupolvisessa ketjussa, johon avun olisi pitänyt kohdistua jo vuosia tai vuosikymmeniä aikaisemmin?
Köpsi kypsyttää myös ajatusta siitä, että miten me ulkopuoliset voimme määritellä avuntarpeen. Hänen yksiselitteinen ja koreilematon tapansa puhua näkyy myös vastauksessa tähän kysymykseen. Hänen mukaansa ainoa vaihtoehto on kysyä ihmiseltä itseltään ja myös kuunnella vastaus. Pian kokemus nostaa esiin muistutuksen meille ammattilaisille tarpeesta puhua asioista konkreettisesti sellaisena, kuin ne ovat – oikeilla nimillä ja ymmärrettävästi.
Köpsin puheenvuorossa näkyi vahvasti seminaarin teema siitä, miten lapsen, nuoren tai vanhemman ääni on jäänyt liian usein kuulematta erilaisissa palveluissa.
Hanna Holmberg, johtava sosiaalityöntekijä VTM
Lounaan jälkeen puhujankorokkeen otti johtava sosiaalityöntekijänä Hanna Holmberg, joka toi samoja teemoja sosiaalityön näkökulmasta esiin. Holmbergin puheenvuoro antoi näkökulmia inhimillisestä päätöksenteosta ja ajattelemisen aihetta uusimpien alaan liittyvien tutkimustulosten kautta lastensuojelun tulevaisuuden visiosta, jossa lapsi ja hänen läheisensä voivat luottaa lastensuojeluun ja sen vaikuttavuuteen.
Holmberg korosti puheenvuorossaan luottamusta, yhtä tärkeimmistä asiakassuhteen välineistä, ja kuinka sen aktiivinen rakentaminen on sosiaalityöntekijän, eli ammattilaisten tehtävä. Luottamuksen rakentamisen tehtävä ei ole helppo, media nostaa usein otsikoihinsa radikaalit virheet ja järkyttävimmät tapaukset lastensuojelusta. Holmberg muistuttaa, että vaikka viimeisimpien tutkimusten mukaan Suomessa on kansainvälisesti korkea luottamus julkisiin instituutioihin, tämä ei tarkoita, että aihetta ei tulisi jatkuvasti nostaa esiin ja tarkasteluun.
Sosiaalityössä ja -alalla tehtävien päätösten monimutkaisuuteen vaikuttavat monet, pieniltäkin tuntuvat asiat. Holmberg muistutti, että ihmisen kognitiivinen päätöksentekoprosessi on monimutkainen prosessi, jossa kuten missään muussakaan inhimillisessä tehtävässä, ei virheiltä voi täysin välttyä. Niitä voidaan kuitenkin ehkäistä esimerkiksi ottamalla mukaan kollegaa toimimaan keskustelukumppanina päätöksenteossa ja pyytämällä toimimaan ”paholaisen asianajajana”, sekä kulkemalla eri työyhteisöissä kohti myötätuntoista työkulttuuria, jossa virheitä sallitaan ja niistä opitaan. Koska virheiltä ei voi täysin välttyä, on virhetietoisuutta sekä mahdollisia ajatusvääristymiä hyvä tunnistaa arjen erilaisissa päätöksentekoprosesseissa. Holmberg kiteyttikin, että päätöksenteon prosessien on oltava läpinäkyviä, ja virheiden käsittelyn nopeasti korjaavaa. Virheiden piilottelu puolestaan voi paisuttaa ongelmaa, siksi tarvitsemmekin itsemyötätunnon lisäksi toisia kannustavia työyhteisöjä.
Ulrika Björkstam, resilienssivalmentaja, puhuja ja kirjailija
Ulrika Björkstam herätteli iltapäivän yleisöä tokaisemalla heti alkuun, että jos nyt puoli kahdelta vähän torkahtaa, niin ei ota henkilökohtaisesti, mikä vastaanotettiin rennolla naurulla. Vireystila oli heti nostettu.
Kirjailija ja resilienssivalmentaja kertoi heti alkuun kohtalokkaasta onnettomuudestaan 18 vuoden takaa, jota on käsitelty mediassakin useasti. Hän nosti esiin, miten mediassa usein kerrotaan, että tällaisista selviytyjät ovat jotenkin poikkeuksellisia tai erityisen positiivisia ihmisiä, ja näitä sankaritarinoita ihmiset lukevat ajatellen, että ”minä en ainakaan selviäisi tuosta”.
Hän itse kuitenkin kertoo olevansa aivan tavallinen ihminen, jolle tapahtui epätavallinen asia. Tavallisten ihmisten selviämistä traagisista tilanteista ovat tutkineet myös useat resilienssitutkimukset, joiden mukaan resilienssi on dynaamista. Resilienssi voidaan hänen mukaansa suomentaa parhaiten sanalla muutoskyky, jonka vahvistamisessa on kyse toimintakyvyn säilyttämisessä ja eteenpäin pääsemisessä, tai kuten Björkstam sen ilmaisi, ”joskus myös ryömimisessä”. Resilienssi ei ole persoonallisuuden piirre tai ominaisuus, jonka kanssa synnytään, vaan kimppu erilaisia taitoja, joita voi kehittää.
Erityisesti sosiaalityössä resilienssi tarkoittaa Ulrikan mielestä tiivistetysti kykyä säilyttää empatia ilman että itse uupuu, kykyä nähdä pieni edistys merkityksellisenä ja kykyä rakentaa turvaa vuorovaikutuksessa. Björkstamin kehittämä työkalu (kirjassaan Kehitä resilienssiä, 2025) resilienssin ”kimpun” osa-alueista, nostaa esiin vision. Hänen mukaansa ihminen, jolla on kirkas visio tulevaisuudestaan, ovat motivoituneempia ja resilientimpiä.
Samalla Björkstam ehkä tiedostamattaan sitoi puheenvuoronsa aamun Paula Vigilantin tarinaan siitä, miten monet nuoret vastaavat tulevaisuuden haaveistaan kysyttäessä ”emmä tiedä”. Aikansa eräältä tytöltä sinnikkäästi tulevaisuudestaan kyseltyään, Paula sai lopulta vastaukseksi ”no ainakin kissan voisin ottaa”. Lopulta tämä kissa oli se valo – visio, jota kohden he lähtivät rakentamaan ensin ajatusta asunnosta, päihteettömyydestä ja oman arjen sujuvuudesta siihen pisteeseen, että tyttö pystyi pitämään huolta eläinystävästään. Tämä tarina taas nosti esiin Pia Köpsin sanoman kysymisen ja kuuntelemisen tärkeydestä, ja sen, miten Hanna Holmberg muistutti meitä siitä, että vain lapsen ja hänen läheistensä äänen kuunteleminen vie meitä kohti lastensuojelun visiota, jossa lapsi, perhe ja hänen läheisensä voivat luottaa lastensuojeluun ja sen vaikuttavuuteen.
Sospro kiittää lämpimästi kaikkia upeita puhujia ja jokaista päivään osallistunutta!
Alta löydät kuvia päivän tunnelmista. Klikkaamalla kuvaa saat sen isommaksi!
